Anna musiikin tulla – läpileikkaus legendaarisen Zappan tuotantoon Tampere Filharmonian konsertissa 11.4.
Jukka Iisakkilan johtama konsertti on kokoillan pikakurssi 1900-luvun ehkä omaperäisimmän muusikon tuotantoon. Illan solisteina loistavat Marzi Nyman ja Arttu Takalo. Klassisen musiikin toimittaja Jaani Länsiö tutki Tampere Filharmonian Zappa-konsertin aineksia tarkemmin kapellimestari Iisakkilan kanssa.
Koska olen klassiseen musiikkiin erikoistunut toimittaja, tuttavani usein kysyvät minulta ohjeita klassisen musiikin kuuntelemiseen: ”Mihin pitää kiinnittää huomiota?” ”Minkä takia Beethoven ja Mozart ovat niin arvostettuja?”
”Olenko tyhmä, jos en tykkää?”
Olen menossa huhtikuun 11. päivänä Tampere-taloon kuuntelemaan Frank Zappaa sinfonisina sovituksina. Rehellisesti sanottuna minulla ole hajuakaan, mihin olen lupautunut. Helpottaakseni ahdistustani tapasin Zappa-konsertin kapellimestarin Jukka Iisakkilan. Nyt on minun vuoroni kysellä.
Ennen teini-ikää en edes tiennyt, kuka oli Frank Zappa. En, vaikka kasvoin kulttuurikodissa, jossa elämä oli yhtä kuin musiikki. Kun lappasin aamupuuroa suuhun, Beethovenin kipsikuva tuomitsi haarukkani asentoa pianon päältä. Kun tulin koulusta kotiin, stereoissa soi Sergei Rahmaninovin pianokonsertto. Enkä unohda sitä valokuvaa, jossa kuuntelen LP-levyä pääni kokoisiin kuulokkeisiin hautautuneena. Olin korkeintaan kaksivuotias ja todennäköisesti uppoutunut Prokofjevin Pekan ja suden veriseen tarinaan. On toinenkin tapa kasvaa musiikkinörtiksi.
Myös Iisakkilan kotona soi aina. Mutta hänen lapsuudessaan isot B:t Bach, Beethoven ja Brahms jäivät osin kansanmusiikin ja jazzin jyräämäksi. Vaikka kyllä Iisakkila heitäkin ihaili. Myös hänen kotonaan hyllyt notkuivat levyistä. Niitä oli satoja, mutta:kolmesta tuli tärkeimmät: Genesiksen The Lamb Lies Down On Broadway, Steve Vain Flex-Able ja – ehkä tärkeimpänä – Frank Zappan Lumpy Gravy. Kaikki ensipainoksia.
Iisakkilan ala-astevuosien ääniraita oli progressiivinen. Hän oli 12-vuotias, kun hänet värvättiin bändiin, kuten kaikki muutkin Valkeakosken vähänkään musikaaliset nuoret. Yhtye oli paikallisen itseoppineen muusikon Timo Kurosen projekti, jonka pelkkä nimikin tuoksahtaa progelta: Professorin koiran salainen laboratorio. Se ei ollut ehkä kunnianhimoisin paikka musikaaliselle nuorelle, mutta se antoi murrosikää kolkutelleelle kitaristille ensikosketuksen ammattilaiselämään. Festareillakin käytiin, vanhempien valvonnassa.¨
”Bändissä oli toista kymmentä jäsentä, ja jo silloin ajattelin, että joku yrittää nyt kopioida Zappan yhtyeitä”, Iisakkila muistelee. ”Kuronen oli suuri Zappa-fani. Hän tutustutti minut Zappan muihinkin levyihin, Waka/Jawakaan, Sleep Dirtiin, Grand Wazoohon, Joe’s Garageen…”
Myöhäisteininä Iisakkilan bändiura jäi, kun historian isot B:t veivät mukanaan. Zappa ei silti kadonnut mihinkään. Vielä nelisenkymmentä vuotta Professorin koiran jälkeenkin Iisakkila esiintyy yhä bändissä. Tai siis orkesterissa, sinfoniaorkesterissa. Kapellimestarina. Zappan perintö värittää Iisakkilan elämää yhä varsin konkreettisestikin hänen esiintyessään Frankin pojan Dweezil Zappan kanssa.
Täysipäiväinen taideinstallaatio
Kaltaiselleni klasarinörtille Frank Zappa ei välttämättä sano edes nimenä mitään. Minulle hän tuo ensimmäisenä mieleen lama-ajan suosikin, ajankohtaisohjelmia parodioineen Frank Pappa Show’n, jonka nimileikki ei auennut ilman selittämistä. Sain Zappalle kasvot vasta lukioaikoina, kun näin kitaristikaverini seinällä julisteen, jossa hän istuu vessanpöntöllä katse kohti kameraa.
”Zappa ei ollut pelkkä säveltäjä tai muusikko”, Iisakkila selittää. ”Hän oli itsessään taideteos, jonka musiikki oli vain osa jatkumoa. Ei ollut siviili-Zappaa ja taiteilija-Zappaa. Kaikki kuului kokonaisuuteen.”
Vähän kuin toinen 1900-luvun kulttihahmo, Salvador Dali. Taiteilija, jonka elämä itsessään oli teos. Tai Igor Stravinsky, joka omaksui eksentrikkosäveltäjän roolinsa kuin metodinäyttelijä.
”Zappan päivässä ei ollut hetkeä, ettei hän säveltänyt. Hän oli myös taitava kitaristi, mutta vähän eri tavalla kuin Steve Vai tai Marzi Nyman. Hänen sooloistaan huomaa, että hän sävelsi täysin intuition varassa. Se on harvinaista jopa jazzissa, jossa improvisaatiossakin on usein selkeät lainalaisuudet. Kuulijana on mielenkiintoista jo se, kuinka paljon ja monipuolisesti hän sävelsi.”
Iisakkilan kuvaus Zappasta tuo mieleen omat idolini satojen vuosien takaa. Mozart, Chopin, Schumann. Hekin olivat aikansa taitavimpia soittajia, rikkoivat rajoja, loivat omat sääntönsä, tekivät töitä yötä päivää. Ja kuolivat nuorina.
Vain 52-vuoden iässä vuonna 1993 kuollut Zappa ehti julkaista yli 60 albumia elinaikanaan. Päälle on tullut toinen mokoma postuumisti; kamarimusiikkia, jazzia, progea, rockia, sinfoniaa, elektronista musiikkia, kokeellista sekoilua. Lopulta kaikki genretkin sulautuivat yhdeksi yläkäsitteeksi: zappaksi.
”Eikä hän välittänyt, muistetaanko häntä mistään. Ei häntä kiinnostanut, mitä fanit hänestä ajattelevat tai mitä häneltä odotetaan. Sieltä saattoi tulla mitä tahansa. Silti hänet tunnistaa aina. Hänellä on oma kielioppinsa, vaikkei hän koskaan toistanut itseään.”
Anna musiikin tulla
Iisakkilan johtama Zappa-konsertti on kokoillan pikakurssi 1900-luvun ehkä omaperäisimmän muusikon tuotantoon.
Jazzimpaa laitaa edustaa esimerkiksi Peaches en Ragalia albumilta Hot Rats (1969), poliittista puolta Bobby Brown Goes Down albumilta Sheik Yerbouti (1979) ja huumori-Zappaa Why Does It Hurt When I Pee albumilta Joe’s Garage (1979). Kitara- ja lauluosuudet hoitaa Marzi Nyman.
”Marzilla on se sama asenne kuin Zappalla, että esiintyjän pitää vähän häpäistä itseään”, Iisakkila sanoo.
Vaikka huumori-Zappa ei koskaan puhutellut Iisakkilaa syvästi, hän arvostaa Zappan välinpitämättömyyttä ja matalaa kynnystä tehdä musiikkia mistä tahansa aiheesta.
”Kaipaan lisää Zappan kaltaisia aikaamme. Taiteilijoita, jotka eivät ota taiteen tekemistä niin vakavasti. Pitää ottaa riskejä ja uskaltaa. Asiat ovat vuosikymmenen saatossa kääntyneet toisinpäin. Taiteilijat eivät enää uskalla sanoa tai tehdä mitään, etteivät leimaudu. Mutta poliitikot voivat puhua mitä tahansa ilman seurauksia.”
Konsertti huipentuu puolituntiseen sinfoniaan Bob in Dacron and Sad Jane (1975). Jos ei tietäisi kuuntelevansa Zappaa, se saattaisi hyvinkin läpäistä klassisesti koulutetun modernismipoliisin seulan.
Mihin Zappaa kuunnellessa sitten kannattaa keskittyä?
Iisakkila ei kannusta analysoimaan vaan antautumaan. Musiikki voi vain valua korvien kautta sisimpään, ilman estelyä.
Eikö todella kannata kuunnella muotoa ja harmoniasuhteita, saksalaisen järjestelmällisyyden klassisia perustoja? Edes vähän? Myönnän: klasarin kasvatille vaikea pala.
”Ei musiikkia tarvitse aina ymmärtää”, Iisakkila sanoo. ”Ei siitä tarvitse edes tykätä. Kun hyväksyy, ettei kaikkea voi hahmottaa, elämään voi tulla uutta, yllättävää merkityksellisyyttä.”
Kappas. Jotain tällaista sanon itsekin niille, jotka valmistautuvat kokemaan ensimmäisen Beethovenin sinfoniansa.
Tampere Filharmonia: Zappa
Pe 11.4.2025 klo 19:00
Tampere-talo, Iso sali
Jukka Iisakkila, kapellimestari
Marzi Nyman, kitara ja laulu
Arttu Takalo, lyömäsoittimet
Liput: Tampere-talon lipunmyynti, Kulttuurimyymälä Aplodi ja Lippu.fi-myyntikanavat.
OSTA LIPUT: Tampere Filharmonia: Zappa – osta viralliset liput | lippu.fi
