PERUTTU: Ystävät

Vorarlbergin sinfoniaorkesterin ylikapellimestarina viime kaudella aloittanut brittikapellimestari Leo McFall on tuttu vieras Tampereella. Saksalaisen kapellimestaripalkinnon vuonna 2015 voittanut McFall on kysytty kapellimestari niin sinfonia- kuin oopperalavoillakin.

Konserttivuonna 2020–21 McFall johti mm. uuden Macbeth-tuotannon Hessenin valtionteatterissa Wiesbadenissa sekä sinfoniakonsertteja Belgradin filharmonisessa orkesterissa, Orchestre du Capitole du Toulousessa, Davosin festivaaliorkesterissa, Gävlen sinfoniaorkesterissa ja Oulu Sinfoniassa. Aiemmin McFall on vieraillut mm. Englannin kansallisoopperassa, Glyndebourne-festivaaleilla, BBC:n filharmonisessa orkesterissa ja Sinfonia Lahdessa. Tampereella McFall nähtiin viimeksi syksyllä 2019.

Sibelius-Akatemiassa Liisa Pohjolan luokalla pianonsoittoa opiskellut Heini Kärkkäinen valmistui musiikin maisteriksi vuonna 1991, ja täydentänyt opintojaan mm. Ralf Gothónin ja Jacques Rouvierin johdolla. Hän voitti Ilmari Hannikainen -pianokilpailun vuonna 1984 ja sijoittui toiseksi Maj Lind -pianokilpailussa vuonna 1986. Kärkkäinen on soittanut mm. Radion sinfoniaorkesterin, Tapiola Sinfoniettan, Keski-Pohjanmaan kamariorkesterin, Orquesta Ciudad de Granadan sekä Orchestra della Svizzera Italianon solistina, ja hän esiintyy laajalti Euroopassa ja Yhdysvalloissa myös kamarimuusikkona. Kärkkäinen on kantaesittänyt runsaasti suomalaista nykymusiikkia.

Heini Kärkkäinen on tehnyt useita palkittuja levytyksiä. Duo-levy Jan-Erik Gustafssonin kanssa (Ondine) sai Yleisradion vuoden levypalkinnon 1994. Camille Saint-Saënsin musiikkia sisältävä levy (BIS Classics) oli brittiläisen BBC Music Magazinen kuukauden levy maaliskuussa 2007 ja Gramophone-lehti sisällytti sen suosituksiinsa. Muita levytyksiä ovat mm. Sibelius-levy Pekka Kuusiston kanssa (Ondine) sekä Bartókin Konsertto kahdelle pianolle ja lyömäsoittimille (RSO/Jumppanen/Oramo/Warner Classics).

Solistiuransa ohella Heini Kärkkäinen on toiminut Tampereen ammattikorkeakoulussa pianonsoiton yliopettajana vuodesta 2010 lähtien. Kärkkäinen perusti Tampere Chamber Music -kamarimusiikkifestivaalin Tampereelle tammikuussa 2017. Kärkkäinen esiintyi Tampere Filharmonian solistina viimeksi vuonna 2010.

Yhdysvaltain Iowassa syntynyt viulisti Elina Vähälä kuuluu kotimaisten instrumentalistiemme kirkkaimpaan kansainväliseen kärkikaartiin. Hänen sointinsa ja virtuositeettinsa ovat valloittaneet musiikkikriitikoita ympäri maailmaa, ja hänen soittoaan on kutsuttu häikäiseväksi, herkäksi ja nerokkaaksi. Maineensa valovoimaisena ja poikkeuksellisen monipuolisena muusikkona Vähälä on ansainnut laaja-alaisella repertuaarillaan, joka kattaa konserttoja ja kamarimusiikkia barokista nykypäivään.

Vähälä on kantaesittänyt muun muassa Jaakko Kuusiston viulukonserton, Aulis Sallisen Kamarikonserton sekä Kalevi Ahon viulukonserton nro 2, sekä soittanut Radion sinfoniaorkesterin solistina lähes mahdottomana pidetyn Sibeliuksen viulukonserton varhaisversion.

Viime aikoina Vähälää on voinut kuulla esimerkiksi Minnesotan orkesterin, Detroitin ja Houstonin sinfonikoiden, Lyonin kansallisen sinfoniaorkesterin, Tukholman kuninkaallisten filharmonikoiden sekä Singaporen sinfoniaorkesterin solistina, ja hän on tuttu näky myös kotimaan orkestereiden solistina. Kotikaupunkinsa orkesterin Sinfonia Lahden kiertueilla Vähälä on ollut vakiovieras aina Aasian, Etelä-Amerikan ja Keski-Euroopan kiertueita myöten.

Kamarimuusikkona ja orkesterisolistina ahkerasti konsertoiva Vähälä toimii myös opettajana: hän on vuonna 2009 toimintansa aloittaneen Viuluakatemian perustajajäsen sekä Wienin musiikin ja esittävän taiteen yliopiston viuluprofessori.

Elina Vähälän soitin on Giovanni Battista Guadagnini vuodelta 1780.

Robert Schumann (1810–1856) hankki säveltäjän pätevyyden intensiivijaksoissa. Pianistina hän sävelsi lähes yksinomaan pianolle koko 1830-luvun ajan. Vuonna 1840 syntyi lähes 150 laulua peräjälkeen. Vuosi 1841 oli sinfonioiden vuosi, ja vuoden 1842 hän pyhitti kamarimusiikille. Ooppera oli jonossa seuraavana, mutta hylkäyspäätös Leipzigin Gewandhausin kapellimestarin pestistä laukaisi pitkittyneen masennuskauden – ooppera sai unohtua. Lopulta vuonna 1850 teos valmistui, mutta tylyn vastaanoton saattelemana se vedettiin pois kolmen esityksen jälkeen. Nykyäänkin Schumannin ainoa ooppera kuuluu lähinnä kuriositeettien galleriaan.

Schumann kaiveli aiheita ja librettoja saksalaisesta mytologiasta Wagnerin hengessä, mutta Lohengrin, Nibelungenin sormus ja Till Eulenspiegel saivat lopulta väistyä. Tilalle tuli tarina Brabantin Pyhästä Genovevasta Robert Reinickin laatimana versiona. Syntyi tragedia. On vuosi 730 Strasbourgissa. Brabantin kreivi Siegfried kutsutaan sotimaan. Hän jättää vaimonsa Genovevan palvelijansa Golon vahdittavaksi. Golo lähentelee Genovevaa, mutta tämä ei lämpene. Siitä suivaantuneena Golo lavastaa Genovevan samaan sänkyyn tilanhoitaja Dragon kanssa. Huhut haureudesta kulkeutuvat Siegfriedille, joka määrää vaimonsa teloitettavaksi. Ihmeen kaupalla petos selviää, ja Genovevan kunnia palautetaan.

Ajan tavoista poiketen Schumann sävelsi alkusoiton ennen oopperaa. Hän käyttää siinä Wagnerin tavoin johtoaihetekniikkaa, jossa musiikissa toistuvat aiheet yhdistyvät suoraan näyttämön tapahtumiin, esineisiin tai henkilöihin. Alkusoiton dramatiikka seuraa juonta, jossa sankarittaren uskollisuus on syöstä hänet kuolemaan ennen lopullista kirkastusta. Myrskyjen syövereistä alkanut musiikki päättyy ylvääseen C-duuriin.

Teksti: Jaani Länsiö

Musiikinhistorian sadoista ellei tuhansista musiikin ihmelapsista on Felix Mendelssohn (1809–1847) yksiä harvoista aikakirjoihin jääneistä säveltäjistä. Kasvuolosuhteet olivat optimaaliset. Pankkiirin perheessä poikana hän sai harrastaa musiikkia sydämensä kyllyydestä, keskustella maankuulun isoisänsä Moseksen kanssa filosofiaa ja istua iltaa J.W. Goethen kanssa. Rahaa oli niin paljon, että perhe oli palkannut poikansa käyttöön ammattiorkesterin soittaakseen hänen teoksiaan perinteisissä sunnuntain sävellyskonserteissa. Jo 14-vuotiaana Mendelssohn oli tehnyt esimerkiksi 12 sinfoniaa jousiorkesterille, runsaasti kamarimusiikkia, laulunäytelmän ja muutaman konserton.

Vuonna 1823 syntyi noin 40-minuuttinen konsertto viululle, pianolle ja jousiorkesterille. Sen kantaesityksessä Mendelssohn itse soitti pianoa ja  hänen opettajansa Eduard Rietz viulua. Mendelssohn lisäsi myöhemmin osuudet myös puhaltimille ja patarummulle, mutta partituuri katosi pian ensiesitysten jälkeen. Se löytyi vasta toisen maailmansodan päätyttyä Berliinin valtionarkistosta, ja vuonna 1983 myös lisätyt puhallinosuudet löytyivät Oxfordista Bodleianin kirjastosta. Teinipojan – tai minkä tahansa ikäisen – säveltämäksi musiikki on erittäin kypsää, kekseliästä ja valloittavan virtuoosista.

Teksti: Jaani Länsiö

Felix Mendelssohnin nuoruuden yksi tärkeimmistä hahmoista oli saksan kansallisrunoilija Johann Wolfgang von Goethe (1749–1832). Kun Goethe kuuli itseään 60 vuotta nuoremman Mendelssohnin soittoa, hän antoi niin rohkaisevan lausunnon tämän kyvyistä, että jopa säveltäjän omat epäilykset hälvenivät. Pitkän ystävyyden merkiksi vuonna 1830 Goethe salli Mendelssohnin jopa sinutella häntä yhtenä harvoista kollegoistaan yli 30 vuoteen.

Konserttialkusoitto Meren tyven ja onnellinen matka (1828) on ensimmäinen Mendelssohnin monista Goethe-sävellyksistä. Teos on puhtaasti instrumentaalinen, mutta sen ilmiselvä innoittaja on Ludwig van Beethovenin vuonna 1815 säveltämä samanniminen kantaatti. Vaikka Mendelssohn merkitsi teoksen konserttialkusoitoksi, se on täysiverinen sinfoninen runo ja sen taustalla on Goethen kaksi runoa. Ainakin kantaesityksen yleisö oletettavasi tunsi tekstit ja osasi näin ollen seurata musiikin ja runonsäkeiden yhteyttä reaaliaikaisesti.

Ensimmäinen jakso Meren tyven on huolestunut, jopa ahdistunut teksti tuulta odottavan merimiehen näkökulmasta. Staattisen basson päällä vaihtelevat epävarmuus ja toivo, kunnes Onnellinen matka puhaltaa vauhtia purjeisiin ja kaivattu puhuri siivittää laivan vihdoin määränpäähänsä.

Teksti: Jaani Länsiö

Nykyisen Puolan alueella syntynyt Emilie Mayer (1812–1883) oli nuorena taitava pianisti, mutta sävellysopintonsa hän aloitti vasta kolmekymppisenä. Tästä huolimatta Mayer ehti säveltää kahdeksan sinfoniaa, oopperan sekä kunnioitettavan määrän konserttialkusoittoja, kamarimusiikkia ja lauluja. Naimattomana ja lapsettomana Mayer pystyi luomaan uraa täyspäiväisenä säveltäjänä, ja hänen teoksensa saivatkin laajaa huomiota ympäri Euroopan konserttikeskuksia. Tosin kustantamoita kiinnosti vain Mayerin pikkuteokset, eikä sinfonioista julkaistu hänen elinaikanaan ainuttakaan – loputkin hänen musiikistaan unohtuivat pian Mayerin kuoltuaan.

Sinfonia c-molli valmistui vuonna 1847 todennäköisesti lopputyönä opettajalleen Carl Loewelle, mihin sinfonian varsin oikeaoppinen, syntyaikaansa nähden konservatiivinen muoto viittaisi. Oppilastyöksi sinfonia on silti hurja saavutus: neljäosainen kokonaisuus alkaa hitaalla johdannolla ja yltyy myrskyisäksi, tarttuvaa teemaa sävellajien läpi pyöritteleväksi Allegro energicoksi. Hidas osa osoittaa Mayerin taidon melodikkona, minkä scherzon lempeä välijakso vahvistaa. Finaali sulkee muodon palaamalla sinfonian alkutunnelmiin kahta kiihkeämmin.

Teksti: Jaani Länsiö