Tulilintu

Kapellimestari Andrew Gourlayn tausta on todella kansainvälinen. Hän on syntynyt Jamaikalla perheeseen, jonka juuret ovat Venäjällä. Lapsuutensa hän vietti Bahamalla, Filippiineillä, Japanissa ja Englannissa.

Viime kausina Gourlay on vieraillut mm. Philharmonia-orkesterin, BBC:n orkestereiden, Lontoon filharmonisen orkesterin, Melbournen sinfoniaorkesterin ja Bremenin filharmonikoiden kapellimestarikorokkeilla. Tampere Filharmoniassa hän vieraili viimeksi keväällä 2019.

Pasunistiksi ja pianistiksi valmistunut Gourlay opiskeli orkesterinjohtoa Lontoon Royal College of Musicissa mm. Bernard Haitinkin ja sir Roger Norringtonin ohjauksessa. Gourlay on espanjalaisen Castillan ja Leónin sinfoniaorkesterin ylikapellimestari. Hänen kansainvälinen uransa lähti nousukiitoon vuonna 2010 Espanjan Cadaquesissa pidetyn kansainvälisen kapellimestarikilpailun voitosta.

Vuonna 2000 syntynyt ruotsalaisviulisti Johan Dalene tekee vaikuttavaa uraa kansainvälisten huippuorkesterien solistina. Konstailemattoman musikaalisella soitollaan yleisöjä hurmannut Dalene pokkasi vuonna 2019 Carl Nielsen -viulukilpailun ja Norjalaisen solistikilpailun voitot.

Dalenen konserttikalenterissa on esiintymisiä Leipzigin Gewandhaus-orkesterin, Tšekin filharmonisen orkesterin ja Berliinin Konzerthausorchesterin kanssa. Hän oli Ruotsin radion sinfoniaorkesterin residenssitaiteilija kaudella 2020–21 ja BBC:n New Generation -taiteilija vuosina 2019–21.

Dalenen BIS-levymerkille vuonna 2019 taltioima levytys Tšaikovskin ja Barberin viulukonsertoista nostettiin BBC Music Magazinessa yhdeksi vuosikymmenen hienoimmista viulistien debyyttilevyistä.

Johan Dalene aloitti viulunsoiton nelivuotiaana ja esiintyi ensimmäisen kerran solistina kolme vuotta myöhemmin. Nykyään hän opiskelee Göteborgin sinfoniaorkesterin konserttimestari Per Enokssonin opissa. Dalene soittaa vuonna 1736 valmistunutta Stradivarius-viulua.

Igor Stravinsky (1882–1971) oli emigroitunut 1900-luvun alussa Ranskaan ja viettänyt sittemmin aikaa Sveitsissä paossa ensimmäistä maailmansotaa. Toisen maailmanpalon sytyttyä Stravinskyt ostivat talon Los Angelesista ympäröiden itsensä aluksi lähinnä venäläisillä intellektuelleilla. Juurtuminen uusille musiikkimarkkinoille toi myös omat haasteensa: Walt Disney oli iskenyt korvansa Kevätuhrin ilmaisuvoimaan ja halusi käyttää sitä uudessa Fantasia-elokuvassaan (1940). Alustavasta kirjeenvaihdosta kävi kuitenkin jo ilmi, että teosta aiottiin hyödyntää säveltäjän luvalla tai ilman, sillä se ei ollut paikallisen tekijänoikeussuojan piirissä. Lopulta Stravinsky oli tyytymätön musiikkinsa käyttöön klassikkoanimaatiossa, eikä Hollywood-ura ottanut tuulta alleen.

Danses concertantes valmistui 1941 Werner Janssen Symphonyn tilauksesta. Newyorkilaiskapellimestari voitti sävellystöillään Prix de Romen ja vietti sen jälkeen aikaa Ottorino Respighin oppilaana Roomassa. Hän nousi kansainväliseen tietoisuuteen Sibelius-tulkkina, mistä Janssen sai Suomen Valkoisen Ruusun ritarikunnan tunnustuksen. Säveltäjänä hänet tunnettiin erityisesti elokuvamusiikistaan, kuuluisimpana ääniraita Marxin veljesten Yö Casablancassa -filmatisointiin (1946).

Stravinskyn musiikillisten aikeiden taustalla saattoivat olla suunnitelmat yhteistyöstä koreografi George Balanchinen kanssa. Tämä oli pyytänyt säveltäjää kirjoittamaan seurueelleen jotain – vaikkapa variaatiosarjan uuteen teokseen. Stravinsky piti kuitenkin kiinni kertomuksesta, että teos oli itsenäinen konserttiteos, joka kuvastaa balettia vain musiikillisesti. Danses concertantes alkaa marssilla, joka muistuttaa hieman Pulcinella-sarjan (1920) vinksahtanutta neoklassismia. Pas d’action tarkoittaa baletin tarinankerrontaa tanssin tai pantomiimin keinoin. Kolmas osa alkaa lyyrisellä teemalla, jota seuraavat oikukkaat ja kujeilevat variaatiot. Sooloklarinetti rauhoittaa tunnelman kolmanteen variaatioon, mutta neljäs palaa vinksahtaneeseen kulkueeseen. Seuraa elegantti Pas de deux, kaksintanssi, ja teoksen päättää lyhyt muistuma alun marssiaiheesta.

© Vera Plosila

Barberin Viulukonsertto op. 14 oli saippuaruhtinas Samuel Felsin tilaus ottopojalleen Iso Briselille vuonna 1939. Nuori viulisti ei ollut kuitenkaan tyytyväinen. Hän valitti ensin teoksen turhasta lyyrisyydestä ja virtuoottisuuden puutteesta, sitten päätösosan valmistuttua epäyhtenäisyydestä. Konsertto sai kantaesityksensä uudistettuna versiona viulisti Albert Spaldingin ja Philadelphian sinfoniaorkesterin käsissä 1941.

Avausosaa Allegroa leimaavat pitkälinjaiset melodiat, joissa idiomaattinen viulutekstuuri sulautuu Barberille tyypilliseen vokaali-idiomiin. Säveltäjä aloittaa kevyellä orkestraatiolla ja kannattelee soololinjaa hienovaraisesti esimerkiksi alun vaskilla. Piano tuo orkestraatioon oman värinsä. Sooloklarinetti esittelee leikkisän sivuteeman, ja ilmaisullisissa tihentymissä ensemble saavuttaa hetkeksi täyden sointinsa soljuakseen silti lopulta takaisin suvantoon. Hitaassa Andantessa soolo-oboe varastaa show’n pitkäksi aikaa. Soolocorno valmistaa lopulta solistin sisääntulon, jonka eleginen matka vie orkesterin mukaansa osan huippukohtiin

Presto in moto perpetuo on hengästyttävä finaali, jossa ”päättymätön” kahdeksasosaliike sahaa alusta loppuun. Solistille siunaantuu muutama hengähdyshetki orkesterin ottaessa ohjat käsiinsä – tauon jälkeen seuraa kuitenkin alati virtuoottisempaa soolosoittimen hallintaa. Harmonisesti osa harhautuu kaukaisillekin poluille, ja sen kokonaisvaikutelma on hieman velkaa Stravinskyn modernismille.

© Vera Plosila

Samuel Barber (1910–1981) oli musiikillinen lapsinero, joka sävelsi ensimmäisen operettinsa 7-vuotiaana ja aloitti opintonsa Curtis Institute of Musicissa 14-kesäisenä. Hän voitti uransa alkuvaiheissa kaksi Bearns-palkintoa, joista jälkimmäinen tuli nokkelantaidokkaasta The School for Scandal -orkesterialkusoitosta. Prix de Rome vei Barberin opiskelemaan Roomaan vuosiksi 1935–1937. Tänä aikana hän kirjoitti B-duurijousikvarteton op. 11. Barber tunnisti pian keskiosan ilmaisuvoiman ja päätti sovittaa sen jousiorkesterille. Hän tarjosi sovitusta huippukapellimestari Arturo Toscaninille, joka säveltäjän pettymykseksi lähetti kuitenkin vain partituurin takaisin vailla kommentteja. Myöhemmin Toscanini kertoi opetelleensa teoksen ulkoa ja palauttaneensa käsikirjoituksen lähinnä kohteliaisuuttaan.

Loppu on amerikkalaisen musiikin historiaa, kun Adagio jousiorkesterille sai kantaesityksensä NBC-kanavan sinfoniaorkesterin ja Toscaninin tulkitsemana vuonna 1938. Tämä takasi teokselle tavallista laajemman radiolevikin, ja se on vakiinnuttanut asemansa sittemmin ikonisena konserttikappaleena sekä kansallisissa surujuhlissa. Teos tunnetaan myös Oliver Stonen Vietnamin sotaa käsittelevästä Platoon-elokuvasta (1986).

Musiikkia leimaa Barberille tyypillinen lyyrinen melodisuus. Säveltäjä ammensi innoituksensa valtaosin 1800-luvun romanttisesta perinteestä ja vältti turhia modernistisia vaikutteita. Paatoksellinen melodia alkaa ykkösviuluilla, minkä jälkeen kukin jousiryhmä ottaa sen omakseen. Teos päättyy sydäntäsärkevään kliimaksiin, muttei vakiinnuta pääsävellaji b-mollia vaan jää riippumaan tonaalisen epävarmuuden varaan.

© Vera Plosila

Ikonisen Ballets russes -seurueen menestystarina perustui venäläisen baletin kukoistukselle, jonka taiteellisia ansioita ranskalaisyleisö osasi arvostaa. Keisarillisen tanssimonopolin kaatuminen avasi tien kilpaileville pienryhmille Venäjällä. Kokeiltuaan siipiään ensin kuvataiteiden ja sitten oopperan parissa impressaario Segei Djagilev löysi vihdoin kultasuonen balettiviennin parista. Hän oli tarkkana huomioidessaan lupaavan nuorukaisen Igor Stravinskyn, jonka Tulilintu lopulta nosti kertaheitolla kansainväliseen kuuluistuuteen. Sävellystyö sujui tiiviissä yhteistyössä koreografi Mihail Fokinin kanssa.

Stravinskyn Tulilintuun perustuvista orkesterisarjoista on kolme versiota (1911/1919/1945), joista kaikki sisältävät kuitenkin baletin avaintapahtumat. Johdanto esittelee sadun maagisen maailman jo ennen esiripun avautumista. Bassolinjassa ovat läsnä ainekset sekä kuolemattoman Koštšei-hirviön että myyttisen Tulilinnun johtoaiheista. Alkukuvassa Koštšein puutarhassa seikkailee sankari Ivan Tsarevitš, joka esiintyy vilauksina soolokäyrätorvella ja -englannintorvella. Tulilintu ilmestyy pyrähdyksin, kunnes poukkoileva jahti alkaa. Tsarevitšin vangittua linnun seuraa sensuelli kaksintanssi, jossa lintu pyytää vapautusta. Tulilinnun musiikki hallitsee kuvaelmaa.

Päästettyään satuolennon menemään Tsarevitš näkee Koštšein puutarhassa neitoja leikkimässä kultaisten omenoiden kanssa. Neitojen seuraava, rauhallisempi piiritanssi pohjautuu slaavilaiseen horovod-kansantanssiin. Eräs neidoista kiinnittää sankarin huomion, mutta kohtaaminen Koštšein kanssa menee täysin pieleen. Tiukan paikan tullen Tsarevitš muistaa kuitenkin haltuunsa jääneen Tulilinnun sulan ja kutsuu tämän paikalle. Taikaolento tanssittaa helvetilliset kätyrit unten maille. Berceuse-kehtolaulun aikana myös Koštšei nukahtaa, ja Tulilintu löytää taikamunan, johon hirviön sielu on piilotettu. Näin kuolematon kuningas voidaan lopulta kukistaa. Klassisesta balettiperinteestä poiketen teos päättyy railakkaaseen orkesterifinaaliin.

© Vera Plosila