PERUTTU: Lyyrinen

Tampere Filharmonian ja Santtu-Matias Rouvalin hedelmällinen yhteistyö on jatkunut jo vuodesta 2013, jolloin Rouvalista tuli orkesterin ylikapellimestari ja taiteellinen johtaja. Kaudella 2021–22 hän aloittaa Esa-Pekka Salosen seuraajana Lontoon Philharmonia-orkesterin ylikapellimestarina ja jatkaa lisäksi tehtäväänsä Göteborgin sinfoniaorkesterin ylikapellimestarina.

Koronaviruspandemian aikana erityisen tiiviisti Tampere Filharmonian kanssa työskennellyt Rouvali jatkaa Tampereella ylikapellimestarina ainakin vuoteen 2023 saakka.

”Verkkokonserttien tekeminen on ollut upeaa, mutta niistä puuttuu erittäin tärkeä osa konserttikokemusta: suora yhteys yleisöön. Mikään ei voita sitä tunnetta, kun saa antaa kaikkensa lavalla ja tarjota yleisölle unohtumattoman elämyksen musiikin parissa. Verkkokonserteista saamamme lämmin palaute on osoittanut, etteivät kuulijat ole unohtaneet meitä, ja kaipuu kunnon konsertteihin on kova”, Rouvali kertoo.

Rouvalin ja Tampere Filharmonian levytykset viulisti Baiba Skriden kanssa Nielsenin, Sibeliuksen, Bernsteinin, Korngoldin and Rózsan viulukonsertoista ovat keränneet runsaasti kiitosta. Levytyksellä syksyltä 2018 orkesteri juhlisti Leonard Bernsteinin 100-vuotisjuhlaa West Side Story -musikaalista tutuilla teemoilla. Göteborgin sinfoniaorkesterin kanssa Rouvali on levyttänyt menestyksekkäästi muun muassa Sibeliusta. Nuori kapellimestari on johtanut myös oopperaa, esimerkiksi Tampereen Oopperan Veljeni vartija -uutuusproduktion keväällä 2018.

“Tampere Filharmonia on mulle edelleen kaikkein tärkein orkesteri. Olen saanut kasvaa täällä kapellimestariksi ja sen ansiosta suhteeni muusikoihin on erittäin läheinen. Tampereella tehdään asiat aina täydellä teholla ja orkesterin taiteellinen taso on huima”, Rouvali iloitsee.

Vastoin kaikkia odotuksia Anton Bruckner (1824–1896) jäi historiaan yhtenä suurimmista sinfonikoista. Omana aikanaan häntä ei pidetty ensisijaisesti säveltäjänä, vaan alkoholiin menevänä urkurina, joka haaskasi aikansa venytettyjen orkesteriteosten tekemiseen. Hän oli vitsi, Itävallan syrjäseudulta wieniläisen sivistyksen pariin eksynyt maalaistollo, tosin mutkaton ja nöyrä mies. Harmiton ressukka, joka etsi vaimoehdokkaita oppilaistaan, aina turhaan. Bruckner majaili läävässä, jota siivoojatkin karttelivat, ja jonka pianon valkoiset koskettimet olivat mustiksi pinttyneet. Ystävinään hän piti vain musiikkia ja Jumalaa.

Uskonnollisena miehenä hän hoiti päivittäiset rukouksensa säntillisesti, ja samalla pieteetillä hän suoritti puistokävelynsä pitämällä lukua ohittamistaan patsaista ja näkemiensä ikkunoiden lukumäärästä. Mentyään sekaisin laskuissa hän joutui aloittamaan alusta. Hän oli niin neuroottinen, että merkitsi sävellystensä valmistumisajat ylös minuutilleen. Se oli usein turhaa,  koska Bruckneria ei otettu vakavasti, ja sinfonioiden kantaesitykset viivästyivät tai jäivät kokonaan pitämättä. Hän joutui aloittamaan seuraavan sinfonian säveltämisen ennen kuin oli kuullut edellistä. Esitysten toivossa ja silkkaa perfektionismiaan hän korjaili sinfonioitaan usein vuosien ajan, ja lopulta myös hänen oppilaansa ja kapellimestarit tekivät niihin muutoksia, toisinaan luvatta. Tutkijat eivät ole vieläkään päässeet yksimielisyyteen Brucknerin lopullisista, omaa tahtoa noudattavista versioista.

Kahden tulen välissä

Brucknerin uraa hidasti ainakin osittain niin sanottu romantikkojen sota, 1800-luvun loppua leimannut taistelu kahden musiikillisen ideologian ja välillä. Yhtenä osapuolena oli Johannes Brahms kannattajineen, jotka pyrkivät puhtaaseen musiikkiin ilman ulkomusiikillisia ohjelmia ja yhteiskunnallisia julistuksia. Vastapuolella olivat Franz Liszt ja Richard Wagner, jotka halusivat teoksillaan yhdistää filosofian, myytit ja kansallisidentiteetin toisistaan erottomattomaksi kokonaistaideteokseksi.

Aikansa vaikutusvaltaisin wieniläinen kriitikko, henkeen ja vereen brahmsilainen Eduard Hanslick otaksui Brucknerin kuuluvan wagnerilaisiin ja teilasi tämän teokset aina tilaisuuden tullen ”rappeutuneiksi, mielenvikaisiksi, pöhöttyneiksi, luonnottomiksi ja lapsellisiksi.” Totta on, että Bruckner ihaili Wagneria pohjattomasti – hän jopa omisti tälle kolmannen sinfoniansa – mutta hän oli aivan liian hyväntahtoinen ja käytännönläheinen riidelläkseen estetiikasta. ”He haluavat minun kirjoittavan toisin”, Bruckner totesi, ”mihin kyllä pystyisin, mutta en halua.” Vastustuksesta sisuuntuneena hän omisti myöhemmät teoksensa vain Jumalalle ilman aikomustakaan kannanottoihin. Sinfonioihinsa hän omaksui sodan osapuolten parhaat piirteet: Wagnerilta orkesterinkäytön ja mahtipontisuuden ripauksella uskonnollista auraa, Brahmsilta puhtaan sinfonisuuden ilman tarinallista pohjavirettä.

Ovelalla juonella maailmalle

Bruckner joutui odottamaan 60-vuotiaaksi asti kokeakseen menestystä säveltäjänä. Siihen tarvittiin kekseliäisyyttä. Koska Bruckner oli jo oppinut, etteivät pahantuuliset kriitikot päästäisi hänen sinfonioitaan maailmalle Wienistä, hän järjesti seitsemännen sinfoniansa (1883) ensimmäiset esitykset Leipzigiin ja Müncheniin. Tämä kannatti, sinfoniaa ylistettiin laajalti. Wienissä oli toisin. Kriitikko Hanslick kuvasi teosta vastenmieliseksi, liioitelluksi, sairaaksi ja perverssiksi. Toinen kriitikko Gustav Dömpke kirjoitti: ”hätkähdämme kauhusta tätä mätää hajua, joka syöksyy sieraimiimme epäsoinnuista ja lahonneesta kontrapunktista.” Lausunnoilla ei ollut voimaa; sinfonian jo yli vuoden kestänytttä voittokulkua muualla Euroopassa ei voinut katkerimmankaan wieniläiskriitikon sappineste estää.

Seitsemäs sinfonia on neljäosainen. Allegro Moderaton pääteeman, sellojen nousevan motiivin Bruckner sai unessaan saatesanoilla ”tällä melodialla teet vielä omaisuuden.” Osan kaksi muuta teemaa, puupuhaltimien nouseva teema ja maalaistanssillinen teema, ovat niinikään luonteeltaan laululliset. Sinfoniaa onkin toisinaan nimitetty ”Lyyriseksi” sinfoniaksi.

Adagio on sinfonian henkinen keskipiste, surumarssi Richard Wagnerin muistolle. Bruckner sai osan idean ymmärrettyään mestarinsa kuolevan pian. ”Tunsin itseni surulliseksi, ja juuri silloin cis-molli-teema tuli mieleeni.” Kuukausi myöhemmin Wagner oli kuollut. Adagio esitettiin myös Brucknerin hautajaisissa, ja vuonna 1945 se soi Saksan radiossa Adolfin Hitlerin kuolinilmoituksen taustalla. Scherzon Bruckner sävelsi osista ensimmäisenä, ja kutsui maalaistanssillisen rytmin päällä alati toistuvaa trumpettifanfaaria kukon kruunajaisiksi. Kehysmuotoisen osan keskellä kuullaan laulullinen trio-jakso, joka alkaa patarummun vaimealla ilmoituksella. Finaali on poikkeuksellisen hilpeä, miltei haydnilainen ilotulitus höystettynä brucknerilaisilla purkauksilla lopulta kirkkauteen kurottavassa E-duurissa.

Teksti: Jaani Länsiö