Kuohuvia aikoja

Kaudella 2024/25 Hannu Lintu jatkaa Orquestra Gulbenkianin musiikillisena johtajana sekä Kansallisoopperan ja -baletin ylikapellimestarina. Syksystä 2025 lähtien hän on myös Sinfonia Lahden taiteellinen partneri. Kauden kohokohtia ovat debyytti Bregenzin festivaalilla sekä paluukonsertit Chicagon sinfoniaorkesterin, BBC:n sinfoniaorkesterin, Radion sinfoniaorkesterin, Lontoon filharmonikkojen, St. Louisin sinfoniaorkesterin ja Oregonin sinfoniaorkesterin kanssa. Linnun levytykset ovat saaneet useita tunnustuksia, kuten kaksi klassisen musiikin ICMA-palkintoa ja kaksi Grammy-ehdokkuutta. Lintu on opiskellut pianon- ja sellonsoittoa Sibelius-Akatemiassa ja myöhemmin myös orkesterinjohtoa opettajanaan Jorma Panula. Hän on täydentänyt opintojaan mestarikursseilla Sienan kesäakatemiassa Myung Whun Chungin johdolla. Lintu voitti Pohjoismaisen kapellimestarikilpailun Bergenissä vuonna 1994. Vuosina 2009–2013 Hannu Lintu toimi Tampere Filharmonian ylikapellimestarina.

Korealainen viulisti Inmo Yang on vuoden 2022 Jean Sibelius -viulukilpailun voittaja ja vuoden 2015 kansainvälisen Premio Paganini -viulukilpailun voittaja. Hän on esiintynyt lukuisten orkestereiden solistina ympäri maailmaa. Kaudella 2024/25 Yang debytoi mm. New Yorkin ja Los Angelesin filharmonikkojen, Tukholman kuninkaallisen filharmonisen orkesterin, Royal Philharmonic Orchestran, Turun filharmonisen orkesterin ja Tampere Filharmonian kanssa. Vuonna 2021 hän julkaisi toisen Deutsche Grammophon -albuminsa nimeltä The Genetics of Strings. Hänen debyyttialbuminsa, Paganini: 24 Caprices, julkaistiin samalla levymerkillä vuonna 2019. Yang opiskeli Namyoon Kimin johdolla Korean kansallisessa taideyliopistossa, Miriam Friedin johdolla New England Conservatory of Musicissa Bostonissa ja Antje Weithaasin johdolla sekä Berliinin Hanns Eisler Hochschule für Musikissa että Kronbergin akatemiassa, jossa hän opiskelee myös tällä hetkellä.

Päivitetään lähempänä konserttia.

Säveltäjä, Finlandia-palkittu tietokirjailija Osmo Tapio Räihälä (s. 1964) työskenteli 2010-luvun taitteessa Yleisradion klassisen musiikin tv-tuottajana, kun Radion sinfoniaorkesteri suunnitteli konserttimatkaa Suomen Länsi-Afrikan instituuttiin Beniniin. Räihälä päätyi Grand-Popon rannikkokaupungin Villa Karoon lopulta kahdeksi kuukaudeksi, mikä antoi sytykkeen orkesteriteokselle Harmattan (2019).

Harmattan tarkoittaa länsiafrikkalaista talvituulta, joka puhaltaa Saharasta kohti Guineanlahtea ja himmentää taivaan hiekkapölyllä. Tästä syystä Afrikan päiväntasaajan yöt viilenevät talvisaikaan paikoin pohjoismaisiin lukemiin. Räihälä kirjoitti luonnoksia vuodesta 2012 alkaen, vaikka teoksella ei ollut tilaajaa tai selvää päämäärää. ”Vuonna 2019 huomasin luonnosten edenneen niin pitkälle, että kappale tuntui valmiilta viimeisteltäväksi”, Räihälä sanoo. ”Muisto Harmattanista oli teoksen taustavaikuttaja ja tuntui osuvalta nimeltä, jota kohti halusin edetä.”

”Musiikin kuvaileminen on työlästä, säveltäjälle jopa vaarallista”, Räihälä sanoo. ”Kun kappale on valmis, se on pelkkää musiikkia, jonka ei ole tarkoitus kääntää ilmiötä säveliksi, vaan toimia mielikuvana. Minulle kaikki taiteet ovat kuvataidetta, jota esitetään eri metodeilla. Myös musiikki. Noin 13-minuuttinen Harmattan alkaa rauhallisesti kaukaisuudesta, mutta ilmassa on enteitä tulevasta. Intensiteetti kasvaa, kunnes kaikki rysähtää päälle kuin myrskytuuli täydellä voimalla. Se nostaa ilmaan erilaista ryönää, utua, hiekkapölyä. Loppua kohden harmattan laantuu. Jäljelle jää hiljaisuutta ja kimmellystä.”

Teksti: Jaani Länsiö

Paul Hindemith (1895–1963) oli aikansa merkittävimpiä saksalaisia teoreetikoita, alttoviulisteja ja säveltäjiä. Nuorena Hindemith jatkoi Straussin ja Wagnerin myöhäisromanttista linjaa, mutta kehittyi 1920-luvulla kohti uusklassismin ja modernismin risteystä ja lopulta uniikkia tyyliään, jonka mallia hän avasi useissa oppikirjoissaan. Hindemithin taiteellinen huippukausi osuu 1930-luvulle Mathis der Maler -sinfonian ja sen teemoihin perustuvan, samannimisen oopperan (1935) sekä alttoviulukonserton Der Schwanendreher (1935) aikoihin.

Hindemith oli jo paennut Yhdysvaltoihin, kun viulukonsertto (1939) sai kantaesityksensä keväällä 1940 Amsterdamin Concertgebouw’ssa. Konserttimestari Ferdinand Helmann soitti Willem Mengelbergin johdolla. Pian teos löysi tiensä myös Bostonin sinfoniaorkesteriin, joka otti sen ohjelmistoonsa vuosien ajaksi Ruth Posselt solistinaan. Myöhemmin konserton ovat levyttäneet Isaac Sternin, David Oistrahin, Leonidas Kavakosin ja Midorin kaltaiset viulistilegendat. Tästä huolimatta se on valahtanut konserttiohjelmien marginaaliin, viulumusiikin varjelluimmaksi salaisuudeksi.

Hindemith tuntemus viulun mahdollisuuksista kuuluu teknisesti haastavan soolo-osuuden kiitollisissa kuvioissa, joissa viulisti ei juuri hengähdystaukoja saa. Hindemith varoi paljastamasta sävellystensä taustoja, mutta konsertossa voi kuulla ajan henkeä, pelkoa, painostavuutta, uhkaa. Kolmiosainen konsertto alkaa vapaasti sonaattimuotoisella osalla, jonka alku on tasan samaan aikaan syntyneen Benjamin Brittenin konserton lähisukulainen. Hidas osa kehrää solistista linjaa vapaasti ja valittaen orkesterin muristessa taustalla. Eloisa, virtuoosinen finaali kasaa kaikki voimat kohti ylistyksellistä, jopa viihteellisyyttä hipovaa loppunousua.

Teksti: Jaani Länsiö

Dmitri Šostakovitšin (1906–1975) viides sinfonia (1937) sai alkunsa uhkaavissa merkeissä. Menestysooppera Lady Macbeth oli jo vuosia villinnyt yleisöjä Leningradissa, Moskovassa ja ulkomailla saakka, kun itse Stalin päätti tutkia, mistä kansansuosio oikein kumpuaa. Diktaattori tulistui näkemästään: ooppera oli moraalittomuuden ylistys; vasemmistolaista roskaa ja sekameteliä. Tuomio oli selvä. Ooppera vedettiin nopeasti pois ja muutkin Šostakovitšin teokset hyllytettiin. Myös odotettu neljännen sinfonian kantaesitys peruttiin vain päiviä ennen h-hetkeä. Säveltäjän cancel-kampanja 1930-luvun tyyliin oli onnistunut; vain uskollisimmat ystävät uhrasivat maineensa puolustamalla häntä julkisesti.

Šostakovitš palasi puolitoista vuotta myöhemmin julkisuuteen viidennellä sinfonialla. Kantaesitys oli suurmenestys, ja teos vapautti säveltäjän pannasta. Media kutsui sinfoniaa lisänimellä ”Anteeksipyyntö oikeutettuun kritiikkiin”, ja sitä pidettiinkin avoimena ylistyslauluna Stalinia rakastavan neuvostokansan sitkeydelle ja sinnikkyydelle vuosikymmenten ajan.

Toimittaja Solomon Volkovin ylöskirjaamissa (joskin kiistellyissä), säveltäjän kuoleman jälkeen julkaistuissa muistelmissa (1979) Šostakovitš paljasti totuuden: ”Se on riemua ruoskan alla. Aivan kuin meitä lyötäisiin ruoskalla ja annettaisiin tuomio: ’Teidän tulee iloita, teidän tulee iloita!’ Ja lyöty ihminen nousee, töin tuskin jaloillaan pysyen. Kulkea raahustaa. Ja mutisee: “Meidän tulee iloita, meidän tulee iloita. Mikä kohotus se muka on? Vain typerys ei kuule tätä viestiä.” (Käännös: Seppo Heikinheimo).

Neljäosaisen sinfonian väitetty sarkasmi tosiaan avautuu vain sitä etsivälle kuulijalle. Ensimmäinen osa tulvii groteskeja rytmejä, väkivaltaa, muistumia Carmenin Habanerasta sekä äkkinäisiä duureja mollien seassa aivan kuin huvipuistossa, jossa kaikki ei ole kohdallaan. Jos ensimmäinen osa on kuin kummitusjuna, toinen osa Scherzo on kuin huoltamaton karuselli, koliseva ja kitisevä huvilaitteen irvikuva. Hidas Largo on sinfonian ainoa osa, jossa säveltäjä tuntuu ilmaisevan tuntojaan aidosti surumielisellä musiikilla. Finaali alkaa fanfaarilla, ja kiihtyy hengästyttäväksi marssiksi. Šostakovitš lainaa omaa lauluaan Uudesti syntyminen, jossa taitelija maalaa laittoman piirustuksen toisen taiteilijan luomuksen päälle. Kuvaavia ovat sitaatit myös Richard Straussin Till Eulenspiegelistä ja Hector Berliozin Fantastisen sinfonian kohdista, joissa sankaria talutetaan mestauslavalle.

Teksti: Jaani Länsiö