Konsertto orkesterille

Joshua Weilersteinia (s. 1987) kiitellään hänen ilmeikkäästä ja dynaamisesta läsnäolostaan kapellimestarikorokkeella. Hänen ohjelmistonsa ulottuu renessanssiajasta nykypäivän musiikkiin. Lisäksi hän tuo mieluusti esiin vähemmän tunnettujen säveltäjien tuotantoa.

Viime kausien aikana Weilerstein on johtanut Euroopassa muun muassa Oslon filharmonikkoja, Tanskan kansallista sinfoniaorkesteria, Bergenin filharmonikkoja, Suomen Radion sinfoniaorkesteria, Orchestre Philharmonique de Radio Francea, Tonhalle-Orchester Zürichia, NDR Hannoveria, Deutsche Kammerphilharmonie -orkesteria. Yhdysvalloissa hän on esiintynyt San Franciscon, Seattlen ja Philadelphian sinfoniaorkestereiden ja New Yorkin filharmonikkojen kanssa.

Muusikkoperheeseen syntynyt Weilerstein sai ensimmäisen vaikuttavan kokemuksensa klassisesta musiikista Bostonin filharmonisen nuoriso-orkesterin kiertueella, jossa hän oli mukana viulistina. Orkesteri esiintyi Panamassa ja Guatemalassa tuhansille nuorille, jotka eivät olleet koskaan kuulleet orkesterikonserttia. Kokemus sai Weilersteinin jatkamaan klassisen musiikin parissa.

Suorittaessaan viulunsoiton ja kapellimestarin tutkintojaan New England -konservatoriossa, Weilerstein voitti sekä ensimmäisen palkinnon että yleisöpalkinnon nuorten kapellimestareiden Malko-kilpailussa 2009. Hän on toiminut New Yorkin filharmonisen orkesterin apulaiskapellimestarina vuosina 2012–2015 ja Orchestre de Chambre de Lausannen taiteellisena johtajana 2015–21. Kaudella 2021/22 hänet nimitettiin bostonilaisen Phoenix-orkesterin musiikilliseksi johtajaksi ja Tanskan Aalborgin sinfoniaorkesterin ylikapellimestarina hän aloittaa kaudella 2023/24.

Italialaishuilisti Alberto Navarra (s. 1997) nousi suuren yleisön tietoisuuteen voitettuaan kansainvälisen Carl Nielsen -kilpailun huilukategorian Tanskassa 2022. Kilpailun tuomaristo kiinnitti huomiota hänen karismaattiseen ja tasapainoiseen suoritukseensa, joka huipentui Carl Nielsenin huilukonserton säkenöivään esitykseen.

Navarra aloittanut musiikkiopinnot Italiassa ensin Maurizio Valentinin ja sittemmin Andrea Mancon johdolla. Myöhemmin hän siirtyi jatkamaan opintojaan Andrea Olivan johdolla Roomaan. Lisäksi hän on opiskellut stipendillä Kuningatar Sofian akatemiassa Madridissa Jacques Zoonin ja Salvador Martinez Tosin johdolla, jossa hänet myös palkittiin koulun parhaana opiskelijana.

Navarra on soittanut Berliinin filharmonian, Venetsian Orchestra del Teatro La Fenice -orkesterin, Haydn Stifftung -orkesterin ja La Fil – Filarmonica di Milano -orkesterin muusikkona, ja näiden lisäksi useassa yhtyeessä. Tällä kaudella Navarra liittyy Berliinin filharmonian arvostetun Karajan-Akademien jäseneksi, jossa hän opiskelee ja esiintyy yhdessä kansainvälisesti tunnettujen huilistien kuten Emmanuel Pahudin ja Sebastian Jacotin sekä Berliinin filharmonian huilistiryhmän kanssa. Kauden kohokohtiin kuuluvat myös Nielsenin ja Mozartin huilukonsertit Aarhusin ja Odensen sinfoniaorkesterien kanssa Tanskassa.

Alberto Navarra levyttää pian Carl Nielsenin huilukonserton Odensen sinfoniaorkesterin kanssa Orchid Classics -levymerkille.

I-viulu
Johannes Põlda 1.konserttimestari
Riikka Marttila *
Maria Garcia Escudero
Raimo Hannikainen
Siri Heinonen
Katri Nikkanen
Ivi Ots
István Szalay
Kati Tuominen-Heroja
Maksym Filatov tp.
Johanna Koponen tp.
Kaisa Hiilivirta tp.
Elias Lassfolk tp.
Maria Ikonen tp.
Janita Oksanen op.

II-viulu
Kimmo Tullila *
Heidi Kuula **
Hanna Parviainen ***
Riitta Hallila
Linda Halme
Elina Kilpinen
Kirsi Korpela-Pulkkinen
Kristine Lilientale-Birzniece
Eeva-Liisa Suuronen
Pirjo Tulisalmi
Sanna Tullila
Anni Ylikallio
Josefina Haikarainen tp.
Sanna Kokko tp.

Alttoviulu
György Balázs *
Vadim Grumeza ***tp.
Heili Hannikainen
Marianne Hautakangas
Elizabete Jokiranta
Kimmo Kivivuori
Anne Korhonen
Anni Tiainen-Hammo
Satu Kae tp.
Arttu Nummela tp.
Hanna Semper tp.
Aino Tiala tp.

Sello
Kalle-Pekka Koponen soolosellisti
Saara Särkimäki *tp.
Jarkko Launonen ***tp.
Virpi Välimäki
Reinis Birznieks
Miika Jämsä
Maija Juuti
Sampo Liukko
Panu Saari
Hannes Jämsä tp.

Kontrabasso
Jarkko Uimonen *
Joni Armio ***
Juha Kleemola
Pentti Huhtinen
Tuomo Kinnunen
Antti Laulaja
Heikki Lehtinen
Mika Nikkanen tp.

Huilu
Annaleena Jämsä *
Malla Vivolin **
Nina Johnson ***
Seppo Planman

Oboe
Cristian Moré Coloma *
Juha Ala **
Reiko Mori **tp.
Heikki Pöyhönen ***

Klarinetti
Jarmo Hyväkkö *
Mark Reding **
Janne Pesonen ***
Laure Paris tp.

Fagotti
Aleksei Dmitriev *
Marcin Wosinski **tp.
Lauri Mykrä tp.
Sari Seppelin tp.

Käyrätorvi
Jouni Suuronen **
Pauliina Koskela ***
Ismo Ponkala
Pasi Tiitinen

Trumpetti
Lenard Heugen *tp.
Pawel Marciniak ***
Tapio Kilpinen

Pasuuna
Antti Hirvonen *
Mikhail Kapustin ***
Alexandr Dzhurri tp.

Tuuba
Harri Miettunen *

Patarummut
Péter Fodor ***

Lyömäsoittimet
Harri Lehtinen *tp.

Harppu
Kirsti Vartiainen *
Olga Benito Ramirez *tp.

äänenjohtaja *

vuorotteleva äänenjohtaja **

varaäänenjohtaja ***

tilapäinen tp.

Tšekissä syntynyt moravianjuutalainen Pavel Haas (1899–1944) on yksi niistä lahjakkuuksista, joiden rajaton potentiaali tuhoutui holokaustissa, Auschwitzin tuhoamisleirillä. Haas kuului Dvořákin jälkeiseen sukupolveen, joka opettajansa Leoš Jánačekin johdolla oli tuomassa kansallisten melodioiden rinnalle jazzin, uusklassismin ja modernismin yhtäläisen arvokkaina materiaaleina. Haas ehti tehdä noin 50 teosta, joista vain 18 hän kelpuutti elinaikanaan julkaistavaksi.

Haasin vankeusaikana säveltämästä kahdeksasta teoksesta vain muutama on säilynyt. Niistä tunnetuin on Harjoitelma jousiorkesterille (1943), jonka esityksen jälkitunnelmia voidaan nähdä natsien propagandaelokuvassa ”Führer lahjoittaa juutalaisille kaupungin”. Kuvissa säveltäjä kumartaa konsertin jälkeen Theresienstadtin vankileirillä Punaisen ristin tarkastajien ja muiden vankien taputtaessa. Harjoitelma on malliesimerkki Haasin tsekkiläismodernistisesta tyylistä. Se alkaa energisesti ja rytmejä sekoittaen teemalla, joka on lainattu hänen omasta oopperastaan Šarlatan (Huijari, 1938). Tunnelma muuttuu moravialaista melodiaa muistuttavaksi adagioksi, kunnes myöhemmin sekaan pujahtaa myös synagoogamusiikkia.

Teksti: Jaani Länsiö

W.A. Mozart (1756–1791) teki musiikkia lähes yksinomaan tilaustyönä; teoksia tietylle soittajalle, tiettyyn tarkoitukseen. Huilukonsertto D-duurissa (1778) ei ole poikkeus, mutta se syntytarinassa on erikoinen kierre. Vuonna 1777 Mozart oli tavannut oboisti Giuseppe Ferlendisin, jolle hän sävelsi pian oboekonserton. Samoihin aikoihin Mozart oli työskentelemässä huilisti Ferdinand de Jeanille, joka odotteli uusia konserttoja nuorelta säveltäjältä. Ongelma oli, että huilu ei yksinkertaisesti inspiroinut kuten oboe, eikä Mozart pystynyt tuottamaan konserttoja de Jeanin soitettavaksi.

Mozart oli kuitenkin tullut luvanneeksi de Jeanille nipun uusia teoksia, ja raha luonnollisesti kelpasi. Mozart keksi, että hän voisi kirjoittaa oboekonserton uusiksi, muuttaa vain solistisoittimen huiluksi. Teos valmistui, mutta se ei de Jeania tyydyttänyt ja teos jäi esittämättä. Huilukonserton partituuri pysyi tunnettuna, kun taas oboekonsertto katosi. Vasta, kun siitä tehty esityskopio löytyi vuonna 1920, saatettiin päätellä, että tunnettu huilukonsertto D-duurissa olikin alunperin kirjoitettu oboelle.

Teos on klassisen konserton tapaan kolmeosainen, ja sen poikkeuksellisen säästeliäs orkesteriosuus jättää tilan solistiselle loistolle. Allegro Apertossa (avoin allegro) teemat soivat toisilleen vastakohtaisesti. Osan lopussa solisti saa esitellä asteikko- ja trillauskykyjään leikkisässä kadenssissa, joita on muissakin osissa. Adagio on kuin sanaton laulu ja finaali kuin riemukas aaria.

Teksti: Jaani Länsiö

Euroopan säveltaide hakeutui 1950-luvulla yhä kauemmas edellisen vuosisadan vuolaudesta, paisuneiden tunteiden ilmentämisestä musiikilla. Ankarimmat modernistit kehittelivät Arnold Schönbergin dodekafonisesta oppisuunnasta rautakankiversiota, joissa jokainen musiikin parametri – kuten rytmi, voimakkuus, säveltaso, soittotapa jne. – on palautettavissa säveltäjän ennalta määräämän taulukon osaseksi, harkitusti rakennellun ketjun palaseksi. Tämä pistesarjallisuudeksi kutsuttu äärimmäisen looginen järjestelmällisyys oli taidemusiikin vastaus sodankäynnin tunteita raastavalle kaoottisuudelle.

Unkarilainen György Ligeti (1923–2006) taas löysi äänensä pistesarjallisuuden täydellisestä vastakohdasta, mikropolyfoniasta. Siinä yhdenkään sävelen, eleen, melodian, aksentin tai värin ei tullut erottautua musiikillisesta massasta omakseen, vaan velloa kuin yhtenä äänten laavakenttänä hitaasti kohti uusia muotoja. Ääriesimerkki tyylistä on Poéme Symphonique (1962) sadalle mekaaniselle metronomille, jotka ropisevat yhdessä mutta erikseen kuin sadepisarat peltikaltolla.

Lontano (1967, suom. kaukana) on mikropolyfonialtaan maltillisempi, mutta se hahmottuu silti enemmän sävelkenttien liikkeenä kuin yksittäisten äänien kokoelmana. Eteemme heijastuu valtavia jännitteitä, jotka syttyvät ja sammuvat siellä täällä pääsemättä koskaan kunnolla purkautumaan.

Teksti: Jaani Länsiö

Kansallissosialistien valtaannousu Unkarissa ja pako Yhdysvaltoihin vuonna 1940 katkaisi Béla Bartókin (1881–1945) urakiidon. Menestykseen tottunut säveltäjä joutui huomaamaan, että unkarilaisilla kansanmelodioilla höystetty modernismi oli kehno myyntiartikkeli Hollywood-siirappia janoavassa maassa. Kriitikot lyttäsivät hänen pianonsoittonsa, ja ura Columbian ylipiston tutkijanakin päättyi määräaikaisuuden umpeuduttua. Talouden lisäksi myös Bartókin terveys romahti. Sairaalajaksot seurasivat toisiaan, eikä uutta musiikkia syntynyt yli kahteen vuoteen.

Unkarissa valmistunut kuudes jousikvartetto olisi varmasti jäänyt Bartókin viimeiseksi, ellei niinikään Euroopasta emigroitunut Bostonin sinfoniaorkesterin kapellimestari Serge Koussevitzky olisi tilannut häneltä uutta teosta, Konserttoa orkesterille. Kapellimestari toisensa perään riensi horjuvan suurmiehen tueksi ja yhtäkkiä Bartókilla olikin työpöytä täynnä tilauksia – valitettavasti liian myöhään. Sairastelu paljastui lopulta leukemiaksi. Bartók menehtyi syyskuussa 1945 jättäen jälkeensä viimeistelemättömän kolmannen pianokonserton sekä raakileen alttoviulukonsertosta. Konsertto orkesterille on hänen viimeinen valmistunut teoksena, joka on samalla myös hänen soitetuin orkesteriteoksensa.

Bartókin vuosia patoamista ideoista tuli valmis ja ehjä teos vain kahdessa kuukaudessa. Teos voisi aivan hyvin olla nimeltään sinfonia, mutta kutsumalla sitä konsertoksi Bartók halusi kääntää huomion nimenomaan yksittäisiin soitinryhmiin ja käsitellä suurta orkesteria osiensa summana. Viiden osan aikana jokaiselle soitinryhmälle lankeaa vuorollaan vetovastuita ja valokeiloja, jotka perinteisissä soolokonsertoissa suodaan vain solistivieraille.

Teksti: Jaani Länsiö