Kohti huomista

Dima Slobodeniouk (s. 1975) on suomalainen, venäläissyntyinen kapellimestari, joka muutti 16-vuotiaana muusikkoperheensä mukana Suomeen. Hän aloitti viulunsoiton opinnot Moskovassa ja jatkoi niitä Keski-Suomen Konservatoriossa ja Sibelius-Akatemiassa. Sibelius-Akatemian kapellimestariluokalla hän opiskeli Leif Segerstamin, Jorma Panulan ja Atso Almilan oppilaana.

Slobodeniouk oli Kymi Sinfoniettan ja Vaasan kaupunginorkesterin päävierailija 2004–2006. Vuosina 2005–2008 hän oli Oulu Sinfonian taiteellinen johtaja. Vuonna 2013 hän aloitti Galician sinfoniaorkesterin taiteellisena johtajana, ja syksystä 2016 kevääseen 2021 hän toimi Sinfonia Lahden ylikapellimestarina ja orkesterin vuosittaisen Sibelius-festivaalin taiteellisena johtajana. Hän on toiminut Korsholman musiikkijuhlien taiteellisena johtajana vuosina 2007 ja 2009.

Slobodeniouk on vieraillut johtamassa useimpia suomalaisia orkestereita. Lisäksi hän on johtanut Pohjoismaissa, Saksassa ja Englannissa, mutta myös Pohjois-Amerikassa ja Australiassa. Hän on tuttu vierailija Tukholman kuninkaallisessa oopperassa. Slobodeniouk on levyttänyt BIS-levymerkille mm. Sebastian Fagerlundin musiikkia.

Bomsori Kim (s. 1989) on eteläkorealaissyntyinen, New Yorkiin asettunut viulisti. Kim aloitti 4-vuotiaana pianonsoiton, mutta siirtyi vuosi myöhemmin viuluun. Hän opiskeli Soulin valtionyliopistossa viuluopettajanaan Young Uck Kim. Muutettuaan Yhdysvaltoihin hän opiskeli Juilliard Schoolissa, josta sai maisterinarvon ja taiteilijadiplomin. Hänen opettajinaan olivat Ronald Copes ja Sylvia Rosenberg.

Kim on osallistunut moniin kansainvälisiin kilpailuihin ja saanut esimerkiksi toisen palkinnon kansainvälisessä Henryk Wieniawski -viulukilpailussa Poznańissa Puolassa. Vuosina 2018–2019 hänellä oli solistiresidenssi Poznańin filharmonikoissa. Lisäksi Kim on esiintynyt esimerkiksi Baijerin radion sinfoniaorkesterin, Moskovan sinfoniaorkesterin ja Montrealin sinfoniaorkesterin kanssa.

Hän on levyttänyt Warner Classicsille, ja ensimmäisenä levytyksenään hän julkaisi tulkinnat Henryk Wieniawskin sekä Dmitri Šostakovitšin konsertoista Jacek Kaspszykin johtamien Varsovan filharmonikkojen kanssa. Sittemmin Kim siirtyi Deutsche Grammophonille, jolle hän on levyttänyt mm. pianisti Rafał Blechaczin kanssa. Blechaczin kanssa hän on myös kiertänyt laajalti.

2021 Kim oli yksi tähtitaiteilijoista Rheingaun musiikkifestivaaleilla Saksassa. Lisäksi hän aloitti viime vuonna 5-vuotisen residenssinsä Menuhin-festivaaleilla Sveitsin Gstaadissa.

Vaikka Leoš Janáček (1854–1928) eli suuren osa elämästään samaan aikaan kuin tšekkiläisen musiikin isät Bedřich Smetana ja Antonín Dvořák, hän ehti osallistua 1900-luvun alun murroskauteen laatimalla modernismin aakkosia. Janáček aloitti esikuviensa kaltaisena kansallisromantikkona, mutta oopperasta Jenůfa (1904) alkaen hän kehittyi kohti tavaramerkinomaista tyyliään, jossa melodiat ja teemat jäljittelevät tšekin kielelle ominaista intonaatiota ja aksentteja.

Janáček teki tunnetuimmat teoksensa vasta elämänsä viimeisellä vuosikymmenellä, kuten Sinfoniettan ja Glagoliittimessun, sekä oopperat Katja Kabanova, Kuolleesta talosta, Tapaus Makropoulos ja Ovela kettu (1923). Kansantanssillinen Ovela kettu oli aikoinaan innovatiivinen yhdistelmä oopperaa, pantomiimia, balettia ja orkesterivälisoittoja.

Stanislav Lolekin sarjakuvatarinaan ja Rudolf Tesnohlídekin siitä sovittamaan romaaniin perustuva ooppera kuvaa ihmis- ja eläinmaailmojen yhteensovittamattomuutta. Metsänhoitaja vangitsee lemmikikseen ketunpoikasen, joka varttuu tämän pihamaalla kotieläinten joukossa. Kettu aiheuttaa tuhoa ja onnistuu pakenemaan kylille. Väärinkäsitysten, rakkausseikkailujen, täpärien pelastumisten ja eläinten hääjuhlien päätteeksi Ovela kettu kuolee salametsästäjän luotiin ja hänestä tehdään turkis.

Kapellimestari Vàclav Talichin vuonna 1937 laatima orkesterisarja on sanaton tiivistelmä oopperan ensimmäisen näytöksen kahdesta kohtauksesta. Alussa metsänhoitaja keskeyttää eläinten ilonpidon, toisessa päädytään maatilalle, jossa vangittu villieläin kohtaa kesytetyn luonnon.

Teksti: Jaani Länsiö

Nykyisen Ukrainan alueella syntynyt Karol Szymanowski (1882–1937) on Frédéric Chopinin jälkeen kuuluisin puolalaissäveltäjä ja vähintään yhtä isänmaallinen kuin esikuvansa. Aluksi Szymanowski sävelsi Chopinin ja Richard Straussin innoittamaa, vanhanaikaista romantiikkaa kansallisilla mausteilla, mutta hän etsi uusia harmonioita elämänsä loppuun saakka. Maailmansodan aikana Szymanowski tyyli kehittyi niin äkisti, että esimerkiksi murroskaudella valmistunut laulusarja Songs of Hafiz (1914) vaihtaa sävelkielestä toiseen kuin veitsellä leikaten.

Vuonna 1916 valmistunutta ensimmäistä viulukonserttoa pidetään historian ensimmäisenä ”modernina” viulukonserttona. Parkkiintuneille nykykorville teoksen modernius lienee miedommasta päästä, mutta aikalaisille Szymanowskin konsertto tarjosi rohkean esimerkin duuri-molli-tonaliteetin murtamisesta ja harmonioiden ennustamattomuudesta. Teos on omistettu aikansa suurviulistille Paul Kochanskille. Sota ja vallankumous lykkäsivät kantaesitystä vuoteen 1922, ja Amerikkaan muuttaneen Kochanskin tilalla solistiosuudet soitti Józef Ozimiński.

Teoksen kaikki kolme, vauhdikasta osaa soitetaan tauotta yhteen. Niitä rytmittävät välissä kuultavat lepohetket ja soolokadenssi. Myös puolalaisuus on teoksessa tukevasti läsnä, ja sen inspiraationa on Tadeusz Micinskin symbolistinen runo. Seikkailullisessa orkestroinnissa kuuluu Szymanowskin mieltymys eksotiikkaan, etenkin tutkimusmatkat Pohjois-Afrikassa. Mystisesti savuna ilmaan haihtuva loppu tarjoaa enemmän avoimia kysymyksiä kuin lopullisia vastauksia.

Teksti: Jaani Länsiö

Sergei Prokofjev (1891–1953) haki sinfonista ääntään halki uransa: jos ensimmäinen sinfonia Klassinen (1917) oli nuoren miehen irvaileva pastissi, toisesta (1925) tuli ultramodernin keski-eurooppalaismusiikin väkivaltainen neuvostoversio. Kolmas (1928) ja neljäs (1929/1947) perustuivat näyttämöteoksista kierrätettyihin materiaaleihin. Kaksi viimeistä sinfoniaa – kaikesta komeudestaan huolimatta – tuntuvat pessimismiin uponneilta muistumilta paremmista ajoista.

Viides (1944) sinfonia on Prokofjevin yleisesti arvostetuin ja rakastetuin, koko sinfoniasarjan kulminaatiopiste ja huipentuma. Se edustaa järjestelmän pelisäännöt omaksuneen Prokofjevin uutta ja viimeisteltyä musiikillista identiteettiä. Hän oli alle kymmenen vuotta aiemmin tehnyt kohtalokkaan päätöksen muuttaa vapaasta lännestä takaisin Neuvostoliittoon ja kääntänyt tyylinsä entistä uusromanttisemmaksi unohtamatta silti juuriaan vuosisadan alun pahana poikana. Teosten tunnelmat huokuivat tosin yhä enemmän patriotismia ja sota-aiheisen marssimusiikin paatoksellisuutta.

Prokofjevin suhtautuminen neuvostojohtajiin on jäänyt hämärämmäksi kuin Dmitri Šostakovitšin, ja vaikka viidettä on usein tulkittu yltiöisänmaallisena ja mahdollisesti ulkoisesta pakosta syntyneenä, säveltäjä itse pysyi motiiveistaan vähäsanaisena: ”Ajattelen sen teoksena, joka palvoo ihmissielua. Halusin laulaa vapaan ja onnellisen ihmisen ylistystä hänen voimilleen, jalomielisyydelleen ja sielunsa puhtaudelle. En voi sanoa valinneeni aihetta; sisäsyntyisenä sen piti vain ilmaista itsensä.”

Viides sinfonia syntyi kesällä 1944 toisen maailmansodan kääntyessä hiljalleen voitoksi. Kantaesitys oli merkkitapaus, jota todistivat kaikki Moskovan merkillepantavat kuuluisuudet, ja samaan aikaan, kun tykkituli kaikui kaduilla, säveltäjä itse johti orkesteria konservatorion salissa. Alle vuoden päästä sinfonia kuultiin myös Yhdysvalloissa ja Prokofjevin kasvot pääsivät peräti Time-lehden kanteen.

Teksti: Jaani Länsiö