Itsenäisyyspäivän konsertti

Tarmo Peltokoski (s. 2000) nimettiin tammikuussa 2022 Deutsche Kammerphilharmonie Bremenin historian ensimmäiseksi päävierailijaksi. Syksyllä 2022 hän aloitti myös Latvian kansallisorkesterin uutena ylikapellimestarina ja taiteellisena johtajana. Rotterdamin filharmonikoiden päävierailijaksi hänet on nimitetty vuodesta 2023 alkaen.

Kuluvalla kaudella Peltokoski vierailee johtamassa Hongkongin filharmonikkoja, Toronton sinfoniaorkesteria, RSB Berliniä, Hallé-orkesteria, Konzerthausorchester Berliniä, Düsseldorfin sinfonikkoja, Göteborgin sinfonikkoja, San Diego Symphony -orkesteria ja Orchestre national du Capitole de Toulousea. Elokuussa 2022 hän johti Wagnerin Ring-oopperasarjan Bel Canto -festivaalilla Eurajoella.

Tarmo Peltokoski aloitti opintonsa 14-vuotiaana emeritusprofessori Jorma Panulan johdolla ja opiskeli Sibelius-Akatemiassa Sakari Oramon johdolla. Hänen opettajiaan ovat myös Hannu Lintu, Jukka-Pekka Saraste ja Esa-Pekka Salonen.

Kapellimestariuransa lisäksi Peltokoski on arvostettu pianisti ja opiskellut Sibelius-Akatemiassa pianonsoittoa Antti Hotin johdolla. Hänet on palkittu monissa pianokilpailuissa: hän on saanut mm. Rheingaun musiikkijuhlien Lotto-palkinnon vuonna 2022.

Peltokoski on opiskellut myös säveltämistä ja sovittamista. Hän nauttii erityisesti musiikkikomediasta ja improvisaatiosta.

Tampere Filharmonian huilun äänenjohtaja Annaleena Jämsä on työskennellyt aiemmin huilun äänenjohtajana Oulu Sinfoniassa ja Kymi Sinfoniettassa, sekä vuorottelevana soolohuilistina Oslon filharmonikoissa ja Norjan kansallisoopperan orkesterissa. Orkesterimuusikkona hän on avustanut lisäksi useissa pohjoismaisissa orkestereissa. Orkesterityönsä rinnalla hän opettaa huilunsoittoa TAMK Musiikissa sekä mestarikursseilla ja on kansainvälisesti konsertoivan Oslo Kammerakademi -kamariyhtyeen jäsen.

Solistina Jämsä on esiintynyt mm. Jyväskylä Sinfonian, Oulu Sinfonian, Kemin ja Mikkelin kaupunginorkestereiden, Kaartin soittokunnan sekä Tampere Filharmonian kanssa soittaen Ibert’in, Englundin, Mozartin, Nielsenin, Bernsteinin, Nishimuran, Yli-Salomäen, C.Ph.E.Bachin, J.S.Bachin ja Vivaldin musiikkia. Kuluvalla kaudella hän mm. kantaesittää säveltäjä Esa Pietilän uuden teoksen osana omaa resitaaliaan Tampere Flute Festillä 2023.

Annaleena voitti Lahden valtakunnallisen puhallinkilpailun huilusarjan ja parhaan puupuhaltajan palkinnon vuonna 2003. Crusell-huilukilpailussa vuonna 2001 hänelle myönnettiin Pro Musica-stipendi. Jämsän opintoja Sibelius-Akatemiassa ja Keravan musiikkiopistossa ohjasivat Ilpo Mansnerus, Liisa Ruoho ja Marja-Leena Mäkilä.

Keväästä 2022 saakka Annaleena on soittanut Burkartin 9k/Ag Elite -huilulla. Huiluvalmistaja Burkart Flutes kutsui hänet yhteistyöhön ja liittymään Burkart-artistiensa upeaan joukkoon. Hänen soitinhankintaansa on ystävällisesti tukenut myös Jenny ja Antti Wihurin säätiö

Sotapakolaisten perheeseen Gotlannissa syntynyt Einar Englund (1916–1999) kuuluu kiistatta merkittävimpiin sotien jälkeisiin suomalaissäveltäjiin. Hänen omaelämäkertansa nimi Sibeliuksen varjossa (1997) vihjaa, että Englundin taiteilijanuran tragedia oli arvostuksen puute, mutta hänen todellinen haavansa syntyi Itä-Karjalan ja Bengtskärin taisteluissa. Englund joutui todistamaan yhtämittaista kauhua, täpäriä pelastumisia ja ystäviensä viimeisiä sanoja pommien viheltäessä korvissa, mutta itse hän selvisi ihmeen kaupalla vähin fyysisin vammoin, murtuneella sormella.

Sielunsa sirpaleista Englund kokosi läpimurtoteoksensa, yhä esitetyimmän sävellyksensä Sotasinfonian (1946), mutta rintamaa hän ei koskaan jättänyt taakseen. ”Aivan haavoittumattomana en palannut”, hän kirjoittaa, ”pahin vahinko on näkymätön: sielullinen sotatrauma, joka on vainonnut ei vain minua, vaan kaikkia meitä sotaveteraaneja läpi koko elämän. Minun kohdallani se ilmenee usein perustelemattomina ja brutaalisti soivina vaskiosuuksina musiikissani.” Tuotteliaan uran testamentiksi jäi mm. seitsemän sinfoniaa, kaksi pianokonserttoa, viulukonsertto ja sellokonsertto sekä musiikit elokuviin Pojat ja Valkoinen Peura.

Huilukonsertto (1985) kuuluu Englundin täysosumiin. Se jatkaa hänen nuoruutensa esikuvien tyyliä, uusklassismia – silti leikkisyys ja ironisuuteen saakka ulkokultaiset melodiat näyttäytyvät lähemmin tarkasteltuna peiteniminä pintaa puhkovalle pahaenteisyydelle. Kolmeosainen teos alkaa Ritornellolla, jossa huilu ja orkesteri käyvät yhteiseen tanssiin omilla askelillaan, kun taas Canzonassa solisti livertää melodisia kertomuksia orkesterin huudellessa välikommentteja. Vauhdikkaan Finaalin parodiset sotilasmarssit katsovat syvälle hänen suuren suosikkinsa Šostakovitšin silmiin.

Teksti: Jaani Länsiö

Johonkin sen oli päätyttävä. Jean Sibeliuksen (1865–1957) tyyli oli jo pitkään kypsynyt kohti pelkistynyttä seesteisyyttä, vähäeleisyyden mystiikkaa, jonka hän oli esitellyt jo neljännessä  sinfoniassaan (1911) ja huipentanut seitsemänteen (1924). Kaksi vuotta tämän jälkeen hän oli sanonut kaiken sanottavansa, eikä Ainolan hiljaisuudesta kantautunut enää edes luonnostelmia uudesta suurteoksesta. Koska kahdeksas sinfonia ei koskaan nähnyt päivänvaloa, sävelruno Tapiola (1926) jäi Sibeliuksen viimeiseksi teokseksi orkesterille.

Tapiola oli tilaustyö New Yorkiin kapellimestari Walter Damroschille. Teos alkoi muotoutua Sibeliuksen Rooman-matkalla työnimillä The Wood ja The Forest, mutta lopulta teos työllisti häntä kuukausien ajan.  Sibelius oli jo julistanut teoksen valmiiksi, kun hän pyysi partituurin takaisin viilauksia varten. Korjattuun versioon hän liitti selityksen, joka kertoo Tapion merkityksestä suomalaisessa mytologiassa. Kustantaja laati sen runoksi:  ”On metsät Pohjolassa sankat, tummat/ ne ikisalat, haaveet hurjat loi./ Asunnot Tapion on siellä kummat,/ haltiat väikkyy, hämyn äänet soi.”

Tapiolassa Sibelius vie konstailemattoman karuuden vieläkin pidemmälle kuin seitsemännessä sinfoniassa. Monelle amerikkalaiskuulijalle tämänkaltainen eleettömyys oli liikaa – Sibelius oli totuttanut heidät romanttiseen yltäkylläisyyteen, ja Suomessakin esimerkiksi Leevi Madetoja muotoili sanansa arvostavan varovaisesti: ”Milloin kuuluu metsänhaltijan surumielinen, yhä toistuva huhuilu, milloin menninkäiset kiivasta karkeloaan pitävät, milloin taas yksinäinen eräkulkija elämäntuskaansa taivaita kohti huutaa. Kaunis teos, tekotavallisesti seitsemättä sinfoniaa lähellä oleva.”

Teksti: Jaani Länsiö

Vuonna 1899 Venäjältä Suomeen saapunut helmikuun manifesti horjutti jo valmiiksi huteria suhteita itäiseen isäntään. Edellisvuodesta vallassa olleen kenraalikuvernööri Bobrikovin oikeuksia lisättiin lähes diktatuurillisiin mittoihin, sananvapautta karsittiin entisestään ja sanomalehtiä asetettiin painokieltoon. Tämä johti toimittajien joukkoirtisanomisiin, mikä tietenkin aiheutti valtavan vastareaktion kansalaisissa. Monipäiväiset mielenosoitukset kulminoituivat 4.11.1899 Sanomalehdistön päivien konserttiin, jonka taidepiirit olivat järjestäneet lehtimiesten eläkerahaston perustamiseksi.

Helsingin Ruotsalaisessa teatterissa järjestetyn tapahtuman kohokohta oli Kaarlo Bergbomin laatimat kuusi kuvaelmaa Suomen muinaisajoilta. Tekstit olivat Jalmari Finnen ja Eino Leinon käsialaa, alkusoitot sävelsi Jean Sibelius. Esitys unohtui silti pian, koska kuvaelman tekstejä ei saanut painaa eikä levittää, ja Sibeliuksen musiikeistakin vain viimeinen numero Suomi herää! muodostui suosituksi. Sekä Sibelius että hänen ystävänsä Robert Kajanus johtivat sitä ulkomaita myöten. Nimen Finlandia teos sai vuonna 1900, kun Sibelius uudisti sen nykyiseen muotoonsa.

Vaikka teoksesta tuli säveltäjänsä kiistatta suosituin kappale, hän itse ei nähnyt siinä mitään erikoista. Vuonna 1907 siihen alettiin sovitella isänmaallista lyriikkaa. ”Sitä ei ole tarkoitettu laulettavaksi”, Sibelius sanoi. ”Sehän on tehty orkesteria varten. Mutta jos maailma tahtoo laulaa, niin ei sille mitään mahda.” Vasta 1937 Sibelius myöntyi sovittamaan sen mieskuorolle ja vuonna 1948 myös sekakuorolle. Monista siihen liitetyistä sanoituksista tunnetuin on V.A. Koskenniemen (Oi, Suomi, katso…), ja se liitettiin osaksi Finlandiaa vasta vuonna 1940, kun suhteet Venäjään pääsivät jälleen kylmenemään.

Teksti: Jaani Länsiö