Hohtavat muistot

Hannu Lintu on aloittanut Orquestra Gulbenkianin ylikapellimestarina syksyllä 2023 ja jatkaa ylikapellimestarina Kansallisoopperassa ja -baletissa, jossa johtaa Ring-tetralogian päätösteoksen Jumalten tuhon sekä Poulencin Karmeliittasisaret, Mozartin Don Giovannin ja Verdin musiikkiin pohjaavan balettiteoksen Messa da Requiem. Lintu oli Tampere Filharmonian ylikapellimestari vuosina 2009–2013.

Kauden 2023–24 konsertteihin kuuluvat debyyttivierailut Berliinin filharmonikoiden,
NHK- ja SWR-sinfoniaorkestereiden johdossa. Lisäksi Lintu palaa tulevalla kaudella johtamaan Bostonin ja Chicagon sinfoniaorkestereja, Orchestre de la Suisse Romande -orkesteria, Minnesotan orkesteria ja RAI:n kansallista sinfoniaorkesteria sekä vierailee kansainvälisellä George Enescu -festivaalilla. Raumalla syntynyt Lintu opiskeli pianon- ja sellonsoittoa Sibelius-Akatemiassa, jossa hän opiskeli myöhemmin myös orkesterinjohtoa opettajanaan Jorma Panula. Hän osallistui Myung-Whun Chungin mestarikursseille L’Accademia Musicale Chigianassa Sienassa ja voitti ensimmäisen palkinnon Pohjoismaisessa kapellimestarikilpailussa Bergenissä vuonna 1994. Lintu on levyttänyt mm. Ondine-, BIS-, ja Hyperion -levymerkeille.

Viulisti Elina Vähälä kuuluu kotimaisten instrumentalistiemme kirkkaimpaan kansainväliseen kärkikaartiin. Hänen sointinsa ja virtuositeettinsa ovat valloittaneet musiikkikriitikoita ympäri maailmaa, ja hänen soittoaan on kutsuttu häikäiseväksi, herkäksi ja nerokkaaksi.

Yhdysvaltain Iowassa syntynyt Vähälä on ansainnut maineensa valovoimaisena ja poikkeuksellisen monipuolisena muusikkona laaja-alaisella repertuaarillaan, joka kattaa konserttoja ja kamarimusiikkia barokista nykypäivään. Hän on kantaesittänyt muun muassa Jaakko Kuusiston viulukonserton, Aulis Sallisen Kamarikonserton sekä Kalevi Ahon viulukonserton nro 2, sekä soittanut Radion sinfoniaorkesterin solistina lähes mahdottomana pidetyn Sibeliuksen viulukonserton varhaisversion.

Viime vuosina Vähälää on voinut kuulla esimerkiksi Minnesotan orkesterin, Colorado Springsin filharmonikoiden, Göteborgin sinfonikkojen, Tukholman kuninkaallisten filharmonikoiden sekä Singaporen sinfoniaorkesterin solistina, ja hän on tuttu näky myös kotimaan orkestereiden solistina. Kamarimuusikkona ja orkesterisolistina ahkerasti konsertoiva Vähälä toimii myös opettajana: hän on vuonna 2009 toimintansa aloittaneen Viuluakatemian perustajajäsen sekä Wienin musiikin ja esittävän taiteen yliopiston viuluprofessori. Elina Vähälän soitin on Giovanni Battista Guadagnini vuodelta 1780.

I-viulu
Anna-Leena Haikola 1.konserttimestari tp.
Lotta Laaksonen 2. konserttimestari tp.
Maria Itkonen 3. konserttimestari
Riikka Marttila *
Liina Nuora-Loijas ***
Tatevik Ayazyan
Maria Garcia Escudero
Raimo Hannikainen
Siri Heinonen
Katri Nikkanen
Ivi Ots
István Szalay
Vitali Torkkeli
Maksym Filatov tp.
Johanna Koponen tp.
Kaisa Hiilivirta tp.

II-viulu
Kimmo Tullila *
Heidi Kuula **
Hanna Parviainen ***
Riitta Hallila
Linda Halme
Heikki Hannikainen
Elina Kilpinen
Kirsi Korpela-Pulkkinen
Kristine Lilientale-Birzniece
Eeva-Liisa Suuronen
Pirjo Tulisalmi
Sanna Tullila
Anni Ylikallio
Josefina Haikarainen tp.

Alttoviulu
Mikhail Slobodjaniuk sooloaltisti
Vadim Grumeza ***tp.
Kaisa Anttila
Heili Hannikainen
Marianne Hautakangas
Kimmo Kivivuori
Anne Korhonen
Anni Tiainen-Hammo
Satu Kae tp.
Oleg Larionov tp.
Eija Laru tp.
Aino Tiala tp.

Sello
Kalle-Pekka Koponen soolosellisti
Oliver Erlich *tp.
Jarkko Launonen ***tp.
Reinis Birznieks
Miika Jämsä
Maija Juuti
Sampo Liukko
Panu Saari
Virpi Välimäki
Eero Vahtola op.

Kontrabasso
Jarkko Uimonen *
Viktor Varga **tp.
Joni Armio ***
Juha Kleemola
Pentti Huhtinen
Tuomo Kinnunen
Heikki Lehtinen
Mika Nikkanen tp.

Huilu
Annaleena Jämsä *
Malla Vivolin **
Nina Johnson ***

Oboe
Cristian Moré Coloma *
Juha Ala **
Heikki Pöyhönen ***

Klarinetti
Mark Reding **
Janne Pesonen ***
Laure Paris tp.

Fagotti
Marcin Wosinski **tp.
Sarah Tako ***
Lauri Mykrä tp.

Käyrätorvi
Jouni Suuronen **
Pauliina Koskela ***
Ismo Ponkala
Pasi Tiitinen

Trumpetti
Xiang Guo *
Aki Välimäki **tp.
Pawel Marciniak ***

Pasuuna
Antti Hirvonen *
Mikhail Kapustin ***
Alexandr Dzhurri tp.

Tuuba
Harri Miettunen *

Patarummut
Tiina Laukkanen *

Lyömäsoittimet
Harri Lehtinen *tp.
Péter Fodor ***
Eppu Hietalahti tp.
Juho Rasimus op.

Harppu
Kirsti Vartiainen *

Kosketinsoittimet
Ville Hautakangas *tp.

äänenjohtaja *
vuorotteleva äänenjohtaja **
varaäänenjohtaja ***
tilapäinen tp.
kisällitoiminta op.

Olivier Messiaen (1908–1992) on ranskalaisuudessaan paradoksi. Yhtäältä hän jatkoi Maurice Ravelin, Claude Debussyn ja Paul Dukas’n vuosisadan alussa vallinnutta värikylläistä ja impressionismiin taipuvaista tyyliä, ja vei sitä eteenpäin esimerkiksi Pierre Boulezin ja Tristan Murail’n opettajana. Silti hänen ilmaisunsa pysyi jäljittelemättömänä usein itämaisineen, lähes aina hengellisine ja mystisine, osin jopa sarjallisine ja toisinaan luontoääniä jäljittelevine harmonioineen.

Messiaenin tunnetuimpia teoksia ovat Saksan sotavankileirillä syntynyt Aikojen lopun kvartetto (1940), valtava pianoteos Vingt regards sur l’enfant-Jésus (1944), jättimäinen Turangalîla-sinfonia (1948) ja alunperin Yhdysvaltain itsenäisyyden 200-vuotisjuhliin syntynyt Des Canyons aux étoiles… (1974).

Le Tombeau resplendissant (suom. Hohtava hautakammio, 1931) on Messiaenin varhaisimpia säilyneitä orkesteriteoksia. Neljään jaksoon (nopea-hidas-nopea-hidas) jakautuvan sinfonisen runon väkevä, repivä, mustanpuhuva maailma poikkeaa Messiaenin myöhemmästä tuotannosta. Synkän tunnelman juurisyyt lienevät henkilökohtaiset, olihan hän kolme vuotta aiemmin todistanut äitinsä kituliaan kuoleman tuberkuloosiin. Partituurin esipuheessa hän kuvaa itseään pyöveliksi, joka on omin käsin mestannut nuoruutensa.

Teksti: Jaani Länsiö

Viulisti, säveltäjä, kapellimestari Jaakko Kuusisto (1974–2022) oli musiikin monitoimimies ja suomalaisen kulttuurielämän keskikenttäpelaaja. Sooloviulistina hän hämmästytti jo pikkupoikana; Sinfonia Lahden pitkäaikaisena konserttimestarina hän oli nostamassa orkesteria maailmalle ja loisti etenkin Abban ja Queenin sinfonisena sovittajana; viimeisinä vuosinaan hän toimi Oulu Sinfonian päävierailijana ja Kuopion kaupunginorkesterin ylikapellimestarina.

Säveltäjänä Kuusisto kartteli koulukuntia ja luotti pikemminkin vaistoonsa, korvaansa ja tyylitajuunsa. Modernistisimmat teokset jäivät 2000-luvun alkuvuosiin ja esimerkiksi kamariteosten Play-sarjaan, kun taas Ulla-Lena Lundbergin romaaniin pohjautuva Jää-ooppera (2019) jatkoi suomalaiskansallisen uusromantiikan tyyliä.

Viulukonsertto (2012) syntyi varta vasten Elina Vähälälle. Kolmeosainen, romantiikkaa nykyaikaisella kierteellä henkivä teos ulosmittaa niin virtuoosisuuden kuin konserttomuodon parhaat perinteet viimeistä piirtoa myöten. Ensiosa Moderato alkaa pohdiskelevalla, yhä kiihkeämmäksi yltyvällä soolojohdannolla, jonka esittelemiin teemoihin orkesteri tarttuu vetäytyäkseen pian sittenkin taka-alalle. Toinen osa Lento uppoutuu harmonia- ja sointimaailmaltaan satumetsän siimekseen kellopeleineen, harppuineen ja kaukaisuudessa huhuilevine puhaltimineen. Konsertto päättyy tyylipuhtaaseen bravuurifinaaliin kaikilla mausteilla: kuin tikittävää pommia pakeneva kilpajuoksu aikaa vastaan hidastuu vain hetkittäin, silloinkin lähinnä scherzomaiset hassuttelut mielessään.

Teksti: Jaani Länsiö

Kaksi kilpailevaa tyylisuuntaa hallitsivat Venäjän musiikkia 1800-luvulla. Eurooppalaista, tarkemmin saksalaistyylistä ilmaisua edustivat etenkin pianistisäveltäjät Nikolai ja Anton Rubinstein sekä Pjotr Tšaikovski. Vastavoiman tarjosi niin sanottu Venäjän viisikko, jonka tunnetuimpia jäseniä olivat Nikolai Rimski-Korsakov ja Modest Musorgski (1839–1881). He perustivat musiikkinsa kotoperäisiin harmonioihin ja melodioihin sekä legendoihin ja myytteihin.

Musorgski haki paikkaansa musiikkielämässä sitä koskaan täysin löytämättä, mitä pinttynyt alkoholismi ja alituiset rahahuolet tuskin helpottivat. Oopperaprojekteja hän aloitti peräti kymmenen, mutta valmiiksi tuli vain Boris Godunov (1869/1874), ainoa hänen elinaikanaan kokemansa varsinainen menestysteos.

Hovanštšinaa, 1600- ja 1700-lukujen vaihteen Moskovaan ja Pietari Suuren aikaan sijoittuvaa oopperaa Musorgski sävelsi lähes kymmenen vuotta, mutta vain pianopartituuri ehti valmiiksi. Teoksen orkestraation viimeisteli vuoden 1886 kantaesitystä varten Rimski-Korsakov ja myöhemmin myös Dmitri Šostakovitš (1959). Oopperan alkusoitto kuvaa auringonnousua. Pimeys väistyy Moskvajoen ja Punaisen torin yltä, kaupunginportit aukeavat, ja messuun kutsuvat kirkonkellot heijastavat kirkkauden säteitä aamu-usvan lomitse.

Teksti: Jaani Länsiö

Viimeistään vuonna 1936 voimaan astunut Neuvostoliiton kulttuuripoliittinen doktriini jakoi säveltäjät niihin, jotka karkotettiin Siperiaan ja niihin, jotka saivat jatkaa työtään – tiukkoihin reunaehtoihin sidottuna. Jälkimmäisiin kuulunut Dmitri Šostakovitš (1906–1975) toimi valtiollisena propagandistina, jonka asema leimasi lähes kaikkia hänen tärkeimpiä teoksiaan kymmenien vuosien ajan. Etenkin sota-aikana syntyneet seitsemäs (1941) ja kahdeksas (1943) sinfonia olivat ilmiselvästi kunniakkaita kuvauksia kansan ja kenraalien pyrkimyksistä suurta pahaa vastaan.

Pian sodan päätyttyä syntyneen yhdeksännen sinfonian (1945) odotettiin luonnollisesti jatkavan isänmaallisten suurteosten sarjaa. Šostakovitšin suunnitelmat juhlallisesta sinfoniasta voiton kunniaksi olivat muuttuneet työvaiheiden edetessä. Kriitikot olivat ihmeissään: ”Onko tämä oikea aika taiteilijalle ottaa vapautta aikamme haasteista?” tutkija Izrael Nestjev kirjoitti. ”Nähtäväksi jää, onko yhdeksäs vain hengähdystauko, kevyt ja huvittava välisoitto, lyhytikäinen harhautus vakavista ongelmista.” Myös USA:ssa ihmeteltiin sinfonian kepeyttä: ”Venäläissäveltäjän ei olisi pitänyt esittää tuntojaan natsismin päihittämisestä näin lapsellisesti”, kriitikko pohti New Yorkin -ensiesityksestä.

Yhdeksännen ensiosassa eivät tosiaan soi tykit saati telaketjut, ehkä pikemminkin leikkikalusotilaat ja huvittavat marssit uusklassiseen tyyliin. Toinen osa perustuu puhaltimien köynnösmäisesti kietoutuville kaarroksille jousien odotellessa vuoroaan. Kolmas osa on hurjastelevan scherzo-muodon idealistinen ilmentymä, kun taas neljännessä osassa kuuluu se synkempi Šostakovitš, jonka tummaa tyyliä moni oli odottanut jo aiemmin. Neljännen osan fagottiteema muuttuu yllättävästi finaaliosaa kantavaksi hullunkuriseksi aiheeksi ja kuin komediaelokuvan absurdeja käänteitä alleviivaavaksi hurjasteluksi.

Teksti: Jaani Länsiö